Mietin nykypäivää ja sitä, miten moni vieläkin salaa
mielialahäiriönsä. Minkä takia? Onko syy häpeässä vai siinä, että yhteiskunta
vaatii meidän kaikkien olevan superihmisiä?
Itse tulin ns. kaapista sairauteni kanssa viime kesänä. Olin
matkalla festareille ystäväni kanssa ja bussissa kerroin hänelle tarkemmin
sairaudestani. Päästyämme perille, bussin ulkopuolella tuntematon nainen tuli
juttelemaan minulle ja kertomaan sairastavansa samaa tautia. Hän kertoi
vinkkejä jaksamiseen ja tulihan sieltä jotain höpöhöpö-juttujakin. Juttutuokio
oli mielenkiintoinen ja sain siitä voimaa kertoa asiasta äidilleni. Eli äitini
ei tiennyt sairaudestani.
Pelkäsin äidin reaktiota. Onko se vain toteamus ”älä viitti,
koita piristyä”, tmv. Kuten aika usein erinäisistä asioista toteaa. Nyt
kuitenkin ymmärsi tilanteen ja on ollut ymmärtäväinen. Samalla päätin, että
kerron tästä myös töissä esimiehelleni. Jännitin tilannetta.
Uusi esimies, piti avautua pitkästä sairauslomasta
edellisessä tehtävässäni sekä diagnoosista, jonka olin saanut. Esimieheni (joka
siis on nainen), otti asian aivan älyttömän hyvin. Olen kertonut sairauden
uusista käänteistä sekä käynneistäni psyk.polilla. Hän kysyy usein, miten
jaksan ja miten olen voinut. Lisäksi saan pitää etäpäiviä, koska avokonttorissa
istuminen stressaa, metelin takia.
Esimieheni ymmärtää sairauttani yllättävänkin hyvin ja teki
jo alussa selväksi, että hänelle pitää tulla sanomaan, jos töitä on liikaa ja
jos ei vaan jaksa. Tämä on mielestäni esimieheltä aivan mahtavaa toimintaa. Hän
sanoo tuon olevan hänen ongelmansa, eikä työntekijän.
Avoimesti ”hulluna” (siis leikkimielisesti sanottuna), on
moni tuttavani kertonut oman versionsa mielialahäiriöistään ja uskaltanut
yleensä puhua tästä. Mielestäni se, että olen kertonut bipolaarisuudestani, on
monella tapaa auttanut ihmisiä tajuamaan, miksi toimin joissain asioissa
tietyllä tavalla.
Toki on niitäkin, jotka kokevat, että sairaus on vain
teeskentelyä. Vain syy toimia tietyllä tavalla tai olla toimimatta ollenkaan.
Esimieheni joskus totesi tosin, ettei ole työskentelyssäni huomannut ollenkaan
sairauttani. Eihän sitä huomaakaan, jos on mielekästä tekemistä.
Olen aina ollut tunteellinen ihminen. Kun vituttaa, saatan
räiskyä ja kiroilla. Kun kaikki on hyvin ja olen iloinen, hymyilen, nauran,
tuon kaikki tunteeni ilmi. Itken surusta, itken ilosta, näytän tunteeni.
Mielestäni tunteiden näyttäminenkin on kyky. Toki minullakin on ns. maski. Eli
jos olen surullinen, järkyttynyt tai vittuuntunut, osaan tietyissä tilanteissä
kätkeä sen hymyni taakse. Ja tätä kykyä tarvitaan mm. työelämässä.
Näissä fiiliksissä ja ajatuksissa aloitan ansaitun
talvilomani J
Ihanaa pääsiäisen odotusta <3
Hienoa, että olet uskaltanut tulla ulos kaapista! Olet varmasti tehnyt oikean ratkaisun omalla kohdallasi. Sinulla on ollut onnea saada todella ymmärtäväinen esimies ja mieluisa työpaikka ihanine työtovereineen. Ymmärrän kuitenkin niitäkin ihmisiä, joilla ei ole sinun rohkeuttasi eikä haluakaan tuoda julki omaa sairauttaan. Kaikilla kun ei ole tuommoista esimiestä eikä työpaikkaa, voi olla joissakin tapauksissa viisainta vaieta heikkouksistaan. Kuten tiedämme, kilpailu on kovaa työelämässä ja kaikkien tosiaan odotetaan olevan täydellisiä superihmisiä. Loppupeleissä selviytyjiä ovat ne, jotka parhaiten salaavat heikot kohtansa (kaikillahan meillä niitä on)ja pelistä pudotetaan ensimmäisenä ne, jotka ovat heikkoutensa erehtyneet paljastamaan. Anteeksi tämä synkistely, mutta niin se vaan minun mielestäni on...Aurinkoista lomaa sinulle ja rauhallista pääsiäisen odotusta! =)
VastaaPoistaHienoa! Mutten ole julkisesti "hullu" vain töissä vaan myös muuten... Ja on sillä ollut hintansa, muutamat "ystävät" ovat kaikonneet... Mutta helpompi olla näin :)
PoistaMaman kanssa en ole ihankaan täysin samaa mieltä tuosta loppupeleistä mutta en kommentoi sen enempää.
VastaaPoistat. toinen bibolaarinen ja vieläpä terveydehuoltoalan ammttilainen...Kääk mikä yhdistelmä.
En minäkään... mielestäni monessa tilanteessa on helpompi olla, kun ihmiset tietävät sairaudesta...
Poista