Saikku jatkuu, mieli maassa edelleen

Mieli on musta kuin kuvan taivas :(

Kävin tänään Malmin psyk.poliklinikalla vakkarikäynnillä ennen lomia. Sairaanhoitajan kanssa juttelin parhaillaan olevasta sairauslomasta... Ratkesin itkemään :(

Juttelun perusteella sh halusi jutella hoitavalle lääkärilleni ja kun hän kävin tämän luona, minut kutsuttiin lääkärin luo. Lääkäri kuunteli hetken itkuista puhettani ja totesi, että hänestä minun pitäisi levätä :(

Sain siis sairaslomaa lomani alkuun saakka, eli 3 viikkoa lisää. Tästä ilmoitin sähköpostitse töihin.

Esimieheni soitti minulle ja tivasi sairasloman syytä ja syitä uupumukseeni... Hän kysyi, mitä pitäisi olla toisin ja totesi, etteivät työt tästä vähene. Olen vain niin väsynyt, etten jaksanut puolustaa tai muuten reagoida heti. Puhelun lopuksi hän kävi läpi keskeneräiset työni ja kyseli, kenellä ne voisi teettää!!! Siis ajatella, töitä on liikaa ja sairaslomallakin joudun miettimään niitä.

Arvatkaapa, kuinka huono on omatuntoni ja mieleni nyt? :( Vituttaa, pelottaa ja väsyttää!

Jaksanko jatkaa?

Kirjoittelusta onkin pienoinen tauko. Olen kirjoittanut kyllä ihan paperiseen päiväkirjaan aina päivittäin tuntemuksiani, mutten tänne.

Tässä välillä on tapahtunut kaikenlaista, kivaa ja vähemmän kivaa.

Esimerkiksi Helatorstain nukuin kokonaan, vaikka piti tehdä vaikka mitä. Olen vain henkisesti aika väsynyt tällä hetkellä.

Viikon 21 vietin Aslak-kuntoutuksen seurantajaksolla Ortonilla Ruskeasuolla. Haikein mielin meni tämä jakso, sillä meillä on aivan ihana porukka ollut. Viikko kului erinäisten liikuntaharrasteiden parissa, joista lemppareitani olivat kuntonyrkkeily sekä vesirentoutus.

Viime lauantaina olin Otu ry:n järjestämällä retkellä Seilin saaressa. Lähdimme aamusta aikaisin ja suuntasimme Nauvoon, jossa söimme lounaan. Tämän jälkeen menimme lautalla (25min) Seiliin, joka on muuten rehevä ja kaunis saari. Ilma vielä suosi reissua.

Maanantai palautti arkeen ja sai miettimään Aslakissa todettua pahentunutta työuupumusta. Eikä vain miettimään vaan kokemaan sen. Työt ovat viimeisen parin viikon sisällä lisääntyneet ja tulevat lisääntymään jatkossakin. Tämä ymmärretään, siis bipolaarisuus, mutta kuitenkaan ei ymmärretä töissä. Olen aika neuvoton, miten jaksan jatkaa… Enkä voi sanoa, etteikö mielessä aika ajoin ole synkkiäkin ajatuksia, jotenkin tuntuu, etten vain jaksa jatkaa…

Miksi salata?

Mietin nykypäivää ja sitä, miten moni vieläkin salaa mielialahäiriönsä. Minkä takia? Onko syy häpeässä vai siinä, että yhteiskunta vaatii meidän kaikkien olevan superihmisiä?

Itse tulin ns. kaapista sairauteni kanssa viime kesänä. Olin matkalla festareille ystäväni kanssa ja bussissa kerroin hänelle tarkemmin sairaudestani. Päästyämme perille, bussin ulkopuolella tuntematon nainen tuli juttelemaan minulle ja kertomaan sairastavansa samaa tautia. Hän kertoi vinkkejä jaksamiseen ja tulihan sieltä jotain höpöhöpö-juttujakin. Juttutuokio oli mielenkiintoinen ja sain siitä voimaa kertoa asiasta äidilleni. Eli äitini ei tiennyt sairaudestani.

Pelkäsin äidin reaktiota. Onko se vain toteamus ”älä viitti, koita piristyä”, tmv. Kuten aika usein erinäisistä asioista toteaa. Nyt kuitenkin ymmärsi tilanteen ja on ollut ymmärtäväinen. Samalla päätin, että kerron tästä myös töissä esimiehelleni. Jännitin tilannetta.

Uusi esimies, piti avautua pitkästä sairauslomasta edellisessä tehtävässäni sekä diagnoosista, jonka olin saanut. Esimieheni (joka siis on nainen), otti asian aivan älyttömän hyvin. Olen kertonut sairauden uusista käänteistä sekä käynneistäni psyk.polilla. Hän kysyy usein, miten jaksan ja miten olen voinut. Lisäksi saan pitää etäpäiviä, koska avokonttorissa istuminen stressaa, metelin takia.

Esimieheni ymmärtää sairauttani yllättävänkin hyvin ja teki jo alussa selväksi, että hänelle pitää tulla sanomaan, jos töitä on liikaa ja jos ei vaan jaksa. Tämä on mielestäni esimieheltä aivan mahtavaa toimintaa. Hän sanoo tuon olevan hänen ongelmansa, eikä työntekijän.

Avoimesti ”hulluna” (siis leikkimielisesti sanottuna), on moni tuttavani kertonut oman versionsa mielialahäiriöistään ja uskaltanut yleensä puhua tästä. Mielestäni se, että olen kertonut bipolaarisuudestani, on monella tapaa auttanut ihmisiä tajuamaan, miksi toimin joissain asioissa tietyllä tavalla.

Toki on niitäkin, jotka kokevat, että sairaus on vain teeskentelyä. Vain syy toimia tietyllä tavalla tai olla toimimatta ollenkaan. Esimieheni joskus totesi tosin, ettei ole työskentelyssäni huomannut ollenkaan sairauttani. Eihän sitä huomaakaan, jos on mielekästä tekemistä.

Olen aina ollut tunteellinen ihminen. Kun vituttaa, saatan räiskyä ja kiroilla. Kun kaikki on hyvin ja olen iloinen, hymyilen, nauran, tuon kaikki tunteeni ilmi. Itken surusta, itken ilosta, näytän tunteeni. Mielestäni tunteiden näyttäminenkin on kyky. Toki minullakin on ns. maski. Eli jos olen surullinen, järkyttynyt tai vittuuntunut, osaan tietyissä tilanteissä kätkeä sen hymyni taakse. Ja tätä kykyä tarvitaan mm. työelämässä.

Näissä fiiliksissä ja ajatuksissa aloitan ansaitun talvilomani J Ihanaa pääsiäisen odotusta <3

Jaksaminen / jaksamattomuus

Olen viime päivinä pohtinut jaksamistani ja jaksamattomuuttani. Tunnistan jo koska on maaninen vaihe ja koska iskee depressio päälle. Nyt on mennyt pidemmän aikaa ihan tasaisesti ja olen jaksanut aika hyvin. Onko syy sitten herkullisessa salmiakin makuisessa D-vitamiinissa vai Dermosilin multivitamiini? Vai vain ulkona oleva valoisuus? No, joka tapauksessa aina kun on hyvä fiilis, pelkään jo tulevaa depistä :/ Onneksi tiedän kuitenkin mistä on kyse...

Mutta entä sitten, jos ympäristö ei tätä ymmärrä? Kun alavire tulee, ei kotoa halua poistua kuin töihin. Työ on minulle kantava voima, joka pitää kiinni arkirutiineissa ja josta saan tyydytystä, joka kerta kun onnistun tai saan aikaiseksi jotain.

Henkilön, joka ei tätä sairautta ole sairastanut, on vaikea samaistua tähän. Niinpä niinä kertoina, kun depression aikana saan aikaiseksi sovittua jonkin tapaamisen työn ulkopuolella, se on aikamoinen ponnistus. Niin hassulta/tyhmältä, kun se kuulostaakin.

Muutoinkin, maanisessa vaiheessa pyrin mahdollisimman vähän suunnittelemaan mitään tekemisiä. Ne yksin kertaisesti aiheuttaa ylimääräistä stressiä. Tästä syystä esim. jumppatunnit ovat poissuljettuja, ehtiminen tiettyyn paikkaan tiettyyn aikaan aiheuttaa stressin :/ Töissä tilanne on eri, koska siellä ollaan tunteja päivässä ja siirtyminen on helpompaa.

Miten sitten ilmaista kaverille, että sori, mutta mä en vaan jaksa nähdä? Ettei syy ole kaverissa vaan omassa jaksamisessa. Ja etten halua kauheasti sopia etukäteen, että ehkä ensi viikolla... Useammin kuin kerran tai kaksi olen saanut tekstiviestin "ei sitten nähdä" tai "ei pakosta" tmv. Onko se sitten reilua ja hyvää mieltä tuottavaa? :/

Fiilisten purkamista

Kävin tänään psyk.polilla uuden erikoislääkärin ja erikoissairaanhoitajan vastaanotolla. Lekuri jauhoi kokoajan vain siitä, mitä lääkkeitä käytän nyt, mitä suosittelisi ja katsoi minua välillä, kuin odottaen, että sanon "laitetaan sitten sitä". Tosiasiassa en minä osaa sanoa lääkitykseen mitään :P Tällä hetkellä otan iltaisin Ketipinoria 75 mg ja nukun sillä kuin vauva. Aamuisin menee ruuan kanssa Venlafaxin 150 mg.

Ongelma on kuitenkin se, että venlafaxin on masennuksen hoitoon eikä hoida maniajaksojani millään lailla. Ketipinor taas tasaa mieltä, mutta... manialle ei nyt tehdä mitään.

Lekuri katsoi myös tarpeelliseksi huomauttaa, että olen jo 35 vuotias ja jos ajattelen raskautta, se olisi tehtävä nyt eikä myöhemmin. Uusi lääkitys ei sovi raskauden kanssa. Viottaa kuulemma ihan raskauden alkuvaiheessa sikiön keskushermostoa. Kas, aina oppii uutta. (ja ihan huomio, ettei raskautta edes ole ajatuksissa!)

Nyt olen selannut uusia vaihtoehtoja ja mietinnässä on nyt kuukausi aikaa päättää suuntaan tai toiseen.

Vaihtoehtoina olisi Deprakine tai Lito. Jos minulta kysytään, ottaisin ehkä mielummin Liton, vaikka sillä on kilpirauhasen vajaatoiminnan kanssa ongelmia, mutta kuulemma jos syö jo Thyroxinia, ei ongelmaa pitäisi tulla. Lisäksi Lito korvaisi hyvin tarpeeni, tosin Ketoa käyttäisin varmaan nukkumiseen vielä...

Ilokseni löysin virallisen forumin bipolaarisuudesta! Eli tuolla voi tutustua sairauteeni. Minulla on siis kakkostyypin bipolaarinen, eli lievempi versio maanis-depressiivisyydestä :)

No, tässä näitä pohdintoja illan päätteeksi... Katsotaan kuin käy ja millainen prosessi on ajaa alas Venlat ja aloittaa Litot... Ei hemmetti, eikö litiumia syö aina jenkkileffoissa pillastuneet naiset?

Ei siis ihme, ettei tuon jälkeen napannut enää mennä lankaostoksille... Joten vi**uuntuneena takaisin kotiin, onneksi hauvatreffit piristi :)

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Aloitin tämän kirjan lukemista jo viime vuoden puolella. Kirja on aivan älyttömän hyvä, varsinkin sellaiselle, joka itse sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Miksi siis luin tätä näin kauan? Ostin tämän hieman sen jälkeen, kun sain diagnoosini ja siksi moni asia tässä kirjassa ahdisti minua. Lisäksi suoraan sanottuna, olin jo unohtanut tämän välillä.

Suosittelen lämpimästi, vaikka aihe hieman ahdistaakin.

------------------------------------
Joskus elämä - ankea, harmaa arki ja paska, banaali maailma - satuttaa liikaa tai on sietämätöntä. Välillä taas on sellainen olo kuin pystyisi mihin vain. Ruotsalainen etiikan tohtori, kirjailija ja keskustelija Ann Heberlein kertoo kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstään ja kamppailee filosofisten, tuskaisten ja vaikeiden kysymysten kanssa: Mitä tehdä, kun elämä tuntuu turhalta ja arvottomalta? Miten vastustaa ahdistuskohtauksia ja itsemurha-ajatuksia? Kuka voisi auttaa ja kuunnella?

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää ei ole helppo kirja. Mutta se on hyvin kirjoitettu kertomus pimeydestä, joka vetää ihmistä puoleensa, ja vaikeasta arjesta, joka helposti jää piiloon ihmisen ulkokuoren alle. Kirja johdattaa syvälle aiheeseensa ja tarjoaa näkökulmia niin sairauteen, sen hoitoon kuin myös oikeuteen joko elää tai kuolla. Ymmärrystä ja avoimuutta lisäävä kirja kertoo itse-eletystä helvetistä. Se on kuitenkin myös kirkasta kirjallisuutta: elävää, vaihtelevaa sekä tarkkanäköistä yhteiskunnan ja oman mielen kuvausta. Kirjaa lukee sekä kauhuissaan että omia ajatuksiaan ihmetellen.

Nyt ei ole niin hyvä fiilis...

Tähän kirjoitukseen ei huvita liittää kuvaakaan... Työt stressaa liikaa ja tämän päivän aikana en saanut tehtyä yhtään niitä asioita, joita olisi pitänyt tai olin suunnitellut :( Pelkään jo nyt, että poltan itseni loppuun, vastuuntuntoinen kun olen ja haluan tehdä asiat kun ne kerran on minulle annettu.

Mistäkö nyt huomaan, että alkaa olla pelottavan lähellä tuo palaminen? Ei huvita lukea, ei huvita virkata / kutoa... Suomeksi sanottuna vituttaa vain kokoajan...

Enempää tuota työtilannetta en täällä viitti avata, loukkaamatta ketään tai sanomatta jotain mitä ei pitäisi...

Bipolaarinen ei saisi tuntea liikaa stressiä (jota mielestäni nyt koen) ja kun perusolotilakin töissä (avokonttori) aiheuttaa stressiä, ei tämä tilanne auta asiaa yhtään. Tätä ei vain osata ottaa tosissaan...

Vähän minusta

Olen siis keski-ikäinen (kuulostaapa kauhealta), täytän helmikuussa 35 vuotta :) Asustelen Helsingin Latokartanossa. Olen erittäin eläinrakas ja kotoani löytyy 10kk ikäinen chihuahuatyttönen, Pinkki ja 7 vuotias poikakissa, Bomo.

Lukemisen lisäksi tykkään valokuvata, viettää aikaa ystävieni kanssa ja rakastan matkustamista. Olen ollut vuosia Kreikka-fani ja toiminut aikanaan aktiivisena Helsingin Suomi-Kreikka yhdistyksen hallituksessakin. Lisäksi toimin webmasterina ystäväni bändin sivuille (www.hausmylly.com) sekä toisen ystäväni nettikaupalle (http://janjalutsi.tarinoi.fi). Nettisivujen lisäksi hoidan kumpaisenkin tahon Facebook faniryhmiäkin.
Nämä "harrastusmielessä" ylläpidettävät sivut ovat mukavaa ajanvietettä ja saan ylläpidettyä samalla tietotaitojani.

Työkseni teen sähköistä markkinointia, eli ylläpidän ja kehitän nettisivuja isossa yrityksessä.Voisin jopa sanoa rakastavani työtäni. Se on minulle iso henkireikä ja omistan maailman parhaan esimiehen sekä lukuisia ihania työkavereita <3

Elämääni "varjostaa" kakkostyypin bipolaarinen, eli lievä versio maanis-depressiivisyydestä. Olen kuitenkin sen asian suhteen sinut (en siitä täällä muuten kirjoittaisikaan). Sairaus näkyy minussa mm. lukemattomuutena. Eli kun oireilen, ei lukeminenkaan nappaa.

Blogin nimen voi ymmärtää parillakin eri tavalla... kirjassa sivusta seuraava ja taas toisaalta seuraan sivusta :)